Saturday, August 30, 2008

Kitara soi, surua soi, niin hiljaa


Katsellessani heinäkuussa Iron Maidenin keikkaa televisiosta, tuli taas mieleen kuinka miehet osaavat vanheta arvokkaasti.
Kaksoisleuat tutisivat ja ellit hytkyivät Running Freen tahdissa myös kotikatsomoissa.
Onneksi on jotain mihin naiset eivät kykene.
Hendrixkin soittaisi tänä päivänä kitaraa tekohampaat lonksuen, ellei olisi tukehtunut aamiaiseensa. Tai jotain.
Siispä riensin etsimään ensimmäistä kitaraani, josko tuo olisi tallessa. Siellähän se oli minne se oli joskus jätetty, kaapin päällä pölyssä ja unohduksen puoliunessa.
Eihän tuossa ole kuin neljä kieltä, venäläinen tekele, liekö kitara ensinkään.
Mikä lie viulu tai banjo.
Pappa sen kulkukauppiaalta aikoinaan osti, leikkasi puukolla muovipullosta plektrantapaisen, löi sen minulle kouraan ja sanoi: Soita Shadows!
Ja kyllä mie soitinki! Juoksin ja soitin!
Vein soitinvanhuksen arvoiselleen paikalle halkopinoon ja ripustin sen jopa rienaavasti kelon karahkaan roikkumaan kuvausta varten.
Allegoriaa kerrakseen kun ei suurempaa gloriaa tullut.
Hendrix poltti kitaransa, minä hirtin.

Noh, kitaraa ei vahingoitettu kuvauksissa.
Vein sen takaisin unohduksen hautuumaalle missä se on viime vuosikymmenensä viettänyt.

No comments:

Post a Comment