Se oli kesä 2011, yli kymmenen vuotta sitten.
Mies kenturalla konttasi heti kukonlaulun aikaan.
Tietysti piti mennä katsomaan, mikä mies siellä könyää.
Kovin oli tarkkaavainen, en kehannut häiritä, seurasin vain.
Tarkasti tiirasi okulaarillaan, tuo mies.
Katsoi vain, aikansa odotteli.
Rauhallisesti odotti auringonsäteiden täydellistä heijastumaa.
Välillä jo epätoivoon vaipui, rukoiliko lie vai kirosi?
Vihdoin ja viimein kaikki osui kohdalleen ja mies kuvasi.
Siihen olisi jäänyt jos apukuvvaaja ei olisi huutanut päiväkahville.
Olihan mummolla pullaa kahvin kanssa.
Ei kun kahaville.
