Saturday, December 29, 2007

Kulkeminen jaloittaa mieltä

Tänään, kaupassa käydessäni huomasin, että toinen kenkäni vuotaa. Ei, kyseessä ei ole vanha kieltolain aikainen vitsi, jossa "vanhalle äidille" lähetettiin pullo viinaa, paketin päällä luki "Saappaat" , mutta paketti oli postissa särkynyt ja alkomaholit olivat valuneet ties minne. Huumorintajuinen tullimies kirjoitti viileästi hymyillen pakettiin: "Saappaissa on reikä, ne vuotavat."
Sadepilvet vain roikkuivat koko päivän pääni päällä.
Kaskuhan tämä oli, eikä vitsi ja luultavasti jatkosodan aikainen. Kaskuja kerrottiin ennen kuin vitsejä oli edes keksitty. Mistähän se vitsi on kieleen eksynyt?
Joka tapauksessa, savi saappaissa on häiritsevä elementti herrasmiehen rutiineihin.
Polkupyörällä ajaminen on kuin Foucaultin heiluri; polkupyöräilijä polkee paikallaan vekottimessaan, maapallo pyörii renkaiden alla ja vie typeryksen päämääräänsä.
Fiksu kävelee, vastapäivään kaikkia olettamuksia.
Muutenkin tämä kaamos saa aikaan hämäriä ajatuksia.
Jos matka olisi tärkeämpi kun päämäärä, maailmassa ei olisi ylipainoa.

Monday, December 24, 2007

Olen nähnyt jumalan

Tänään katselin "Vanishing Point" -nimistä elokuvaa, joka on tunnetumpi vuoden -70 Dodge Challengerin R/T mallin, 44o cc, v8 -autostaan kuin näyttelijäsuorituksistaan.
Kuka muistaa enää pääosan esittäjää? Tuskin kukaan.
Auto pompsahti taas esiin Tarantinon Death Proof -elokuvan yhteydessä.
Aika Dodge, sanoisin.
Kateellisia ovat pihlajanmarjat.
Joskus autot ovat elämää suurempia, mikä on tyhmää koska elämä on perseestä.
Kowalski ei jarruttanut.
Pihlajia, sanon minä. auto on toki aika dodge... Sääli surijoita.

Friday, December 21, 2007

Kuulemman kautta


Maailmassa on harvoja kauniita asioita ja sitten on haravoija. Luoja luo, mutta talkkarit ovat katoava luonnonvara.
Linda Ronstadtin Simple Dreams on unohdettu mestariteos ja muutenkin maailman paras levy.
Kaiken hyvän lisäksi levyllä on maailman kaunein laulu nimeltä "Sorrow Lives Here", mutta muutenkin vuonna -77 laulut olivat lunnien lunnaita, jos sitäkään.
Oi niitä aikoja.
Olin silloin 15 vain, mutta Linda Ronstadt teki viattomaan päähäni ikuisen avohaavan.
Se oli ensimmäinen kerta, kun nainen sekoitti ajatukseni.
Silti kuva parittelevista öttiäisistä sopii tähän yhteyteen paremmin kuin nakkimakkara ties mihin.
Canon G5, heinäkuu 2004, loivassa valossa melko liki.

Lentää kuin Ruubensteinin tahtipuikelo

Tuli tuossa joulukortti. Aivan puun takaa.
Koskaan en ole joulukorttia lähettänyt ja nyt paukahti odottamatta moinen postiluukusta pari päivää sitten. Ajoitus oli täydellinen. Jos olisin huonoa omatuntoa väristen heti syöksynyt tilaan jossa myydään joulukortteja ja muuta kilkettä, koukannut postimerkkikaupan kautta ja juossut tukka tulessa ympäri kaupunkia psykoottisten, joululahjoja hamstraavien, toisiaan tönivien ja epätoivon ja raivon kiikkustuolissa matkaavien ihmisten seassa etsimässä posti... eh, laatikkoa? luukkua?, olisin nipin ja napin ehtinyt ostaa, nuoleskella ja lähettää moisen lipareen perjantaiksi vastaanottajalle.
Sekunnin murto-osan harkittuani ajattelin jättää väliin.
Ajatus on toki loppujen lopuksi materian ylivallan ja pannukahvin keiton välineenä tärkein.
Muutenkaan en ole lepertelyn ystävä.

Monday, December 10, 2007

Välttämättömyys on sivuseikka

Aina ei voi onnistua.
Itseys on sattumankauppaa. Kohtalon tuulahdus synnyttää yksilön, riippumatta siitä mikä on reilua tapahtumiin nähden.
Kaikki me olemme ahvenia ja maanantaikappaleita, muttta onneksi jotkut syntyvät hopealusikka suussa, mikä lienee tuskallista äidille jos lusikka on puurokokoa.
Joskus vain sattuu syntymään väärässä paikassa väärään aikaan.

Saturday, December 08, 2007

Viuhtoo sellojen kanssa

Kuuntelen tässä Mozartin Requiemia Herbert von Karajanin ohjaksissa, joten tyylipuhtain valokuva on toki valkoinen ruusu kuvattuna helteisenä iltapäivänä.
Tämä ruusu kukkii yleensä äitini syntymäpäivän aikoihin, heinäkuun puolessavälissä.
Juhannusruusuksi sitä sanotaan, mutta Kuusamossa se kukkuu milloin sitä huvittaa.
EOS5 300mm, f9, 1/640? Noh, joka tapauksessa, tunnelma on mitä maittavin.
Lepotila Ultimatum.

Friday, December 07, 2007

Ominaista kaatuilua

Joskus raskaan työ-yön jälkeen jaksaa vain käännellä jalustalle asennettua kameraa ympäri ämpäri sohvalla istuen.
Syystäkin ihmettelin, että mitä taas tuli kuvattua, mutta siinähän ovat sormenjälkeni AP&M CO:n valmistaman slide-putken päässä. Vasemmalla sijaitsee Korgin GT-60X kitaranviritystoosa, joka "jäi" joskus minulle jonkin keikan jälkimainingeissa. Koko komeus makaa vuoden -65 Hammond L-100 putkilourkujen päällä.
Hukkasin kuvan EXIF-tiedot, kun rajasin originaalin, mutta välähdys on jalustan kanssa kuvattu, melkein pimeässä, piiitkällä valotusajalla iso 1600, peili lukittuna ja silleen...niin 300mm kakkula ja 1×4 telejatkumo.
Tuo ISO eli ASA -lukema on nyt nykyaikana aika viitteellinen. Toista se oli ennen, kun TRI-X filmiä prässättiin... PAN-X oli toki herkempää, mutta itse pidin siitä TRI-X:n joustavuudesta. Ylivalotus ja alikehitys... sillä sai mukavat rakeet mustavalkokuvaan, ja sävyt olivat aivan jotain muuta... noh, TRI-X:ää pystyi prässäämään jopa tuohon 1600 ASA:n lukemiin. Nykydigikameroiden luuloherkkyydet ovat mielestäni mutu-tuntumaa.
Täällä on nyt ainakin muutamia kuvia, mutta kovin hienosti näissä näkyy TRI-X:n erinomaisuus vaikeissa oloissa. Kaikenmoista sitä asian tiimoilta löytyy. Noh,
TRI-X on 400 ASA herkkää, mutta mitä valovoimaista tekniikkaa.
Filmiaikana kaikki tapahtui pimiössä, kemikaalien huurussa... Ei ollut photosoppeja, oli vain mies paperi ja litkut.
Mutta se oli silloin kun kamerat olivat rautaa.
Ja suurennuskoneobjektiivit Schneidereitä.


Wednesday, December 05, 2007

Liikaa; puheetta liian vähän huomiota

Talk Talk oli 80- luvulla syntetisaatoriorkesterien luvattu maaseutu.
Kunnes ja kunnes.
Tekivät pojat siinä sitten hittilevyn nimeltä "The Colour Of Spring vuonna -86, jonka jälkeen Pandoran Box, niin sanoakseni avautui. Levy-yhtiö näet avasi rahahanat ja yhtye sai vapaat kädet tehdä musiikkia. Vuosihan siinä vierähti levy-yhtiön rahoilla soitellessa, mutta tuloskin oli aikavaa musiikkia. "Spirit Of Eden" on edelleenkin yksi hienoimmista levyistä mitä on koskaan tehty, jos mukaan ei lasketa lastulevyä, mikä sekin on suuri saavutus ihmiskunnan historiassa.
Niin vähällä puulla on harvoin, tuskin koskaan rakennettu niin monta puutaloa.
Noh, "Spirit Of Eden" -levyn jälkeen orkesteri tappeli itsensä eroon levy-yhtiöstään, joka jostain syystä ei ollut tyytyväinen orkesteriin syytämiensä rahojen tuottoon, bändi kun teki taiteellisesti ja musiikillisesti loistavan LP-levyn (Jep, niitä julkaistiin jo silloin!) joka ei myynyt toivotusti verrattuna ties mihin. Itse en moisen vuoden hittilevyjä muista, olinhan kovin nuori ja muutenkin viaton tuohon aikaan.
"Anyways", kuten amerikkalaiset sanovat, bändi julkaisi seuraavan ja viimeiseksi jääneen levynsä legendaarisella Verve- levymerkillä vuonna -91. "Laughing Stock" ei levykauppojen ovien saranoita paljoa kuluttanut, olipahan vain yksi 1900 -luvun loppupuolen loistavimpia levytyksiä.
Tämä tuli mieleen, kun kuvittelin, kuinka Alvar Aalto käveleskeli joskus nuorena metsässä ja huomasi kuinka lumi oli taivuttanut koivuja taakkansa alle:
"Jumatsuikka!"
Ja niin painui nuori Alvar kotiinsa taivuttelemaan koivuja. Hullunahan poikaa pidettiin.
Myöhemmin hymyt hyytyivät.
"Kova on joskus notkea ja mitä taipuvin apuri sodassa ennakkoluuloja vastaan." -At Tshiu!