Arvaamatta sain aiheen tauluun

Tämä on niin tässä. Öljynjähmeä tyyni Alakitkajärvi ja aurinko. Siinäpä haistattelet kahden viikon sateen jälkeen, kun aurinko pölähtää paikalle:"Saako päteä hetkisen?"
Kipaskoon.
Saa esiintyä.

Joutilaisuus tuottaa hedelmää

Sulo Vakkarin laulamaa Aurajoella -viisua vihellellen kiertelin kakolanmäen kallioilla muun tekemisen puutteessa.

Aika hiljaista oli. Ei kuulunut kahleiden kalinaa, ei vankien voihkintaa kaltereiden takaa.
Olivat häkkilinnut kuulemma lentäneet lämpimämpiin pesiin, jos sanonta sallitaan.
Ja sallitaanhan se.

Aurajoki hyytyy

Eilen oli muka niin paljon pakkasta, että jokikin teki hyhmää.
Aika onneton yritys.
Jäidenlähdöstä taitaa tulla aika vaisu.

Epäsäännöllistä hengitystä

Linnut poukkoilivat tänään Aurajoen yllä kuin mitkäkin puikelot.

Vedessä meno oli rauhallisempaa, mutta järjestyksestä ei ollut tietoakaan.

Joulupallo valtavalla taivaallamme

Jouluaaton kunniaksi joulupallomainen kuva, kun isäni ihmettelee kattoa tai sen puutetta.
Tarina ei kerro, mitä jälkeenpäin tapahtui, mutta tuli siinä selkä kipeäksi.
Joulupallot ja jeesustelut ovat tätä päivää, mutta agnostina en sano juuta enkä jaata, koska jo pelkkä asian kieltämisen myöntäminen on kuin lukisi raamattua piru olkapäällä.
Omituista se.
Onneksi joulu on vain kerran vuodessa, toisin kuten juhannus, joka on joka vuosi.
Ja Chick Coreakin lähetti tänään joulutervehdyksensä.
Hienoa se.

Joutavaa kierrätystä

Turha on laiskan mennä ulos kuvaamaan, ei tuo ilma ole tästä melko tarkkaan kahden vuoden takaisesta otoksesta miksikään muutttunut.
Sama rapa, sama kura.
Tulipa säästettyä kengänpohjia ja kameran suljinta.

Tekohengitys liikuttaa keuhkoja

Puhisevat putket laittavat työmiehelle ilmaa.
Ilman kanssa työ sujuu.

Tikkuja ja aidanseipäitä

Joulu tulee tänä vuonna Turkuun kuin VR:n mandoliino; ehkä, jos ja kun ehtii, luultavasti ei ainakaan aikataulussa ja ehkei niin valkeana.
Musta on joulu, luulen.
-Niin mustakin, ilahtuu goottihenkinen persoona rämpiessään vesisateen läpi hihkuen iloisesti synkkyyttään.
Luulotautiset laulavat valkeaa joulua, realistit pukeutuvat sadeviittoihin.
Suomesta on katoamaisillaan yksi vuodenaika ja mieleen tulevat raamatun apokalypsiat Lopunajan voidelluista ja Kolme seisoo vinossa -orkesterista ja muista maailmanlopun heinäsirkoista ja ihmisistä jotka yrittävät sytyttää sähkökynttilöitä tulitikuilla...
Onneksi television tyyni meteorologi summaa tämänkin vuoden "loppujen lopuksi keskimääräistä kylmemmäksi, mutta muuten keskiarvojen sisällä poukkoilevaksi".
Toivon, että annatte tänä vuonna ekologisen joululahjan rakkaimmillenne. Antakaa heille lahjaksi allekirjoittamaton elinluovutustestamentti tai lahjoittakaa heidän ruumiinsa lääketieteelle.
Perintöverot tippuvat ja maailma pelastuu.
Loppujen lopuksi, äärimmäinen kierrätys vaatii veronsa.

Yö aamua vastaan

Kuva jota ei voi ottaa tosissaan, jos sitäkään.
Kuvittelematonta. Lukihäiriöistä se.
Tuska on sana joka ilossa kelluu.
Mökötys sikseen.

Lentävät ilman kanssa

Linnut ne vain lentävät ja polskivat vanavedessä. Tämäkin telkkä tai mikä lie varaani yritti hämätä minua viime kesänä. Ensin komensi poikueensa piiloon ja sitten alkoi kiinnittämään huomiotani itseensä.
Vikkelä pirulainen, mutta muutaman kuvan sain.
Yrittänyttä ei laiteta.

Kaikki muuttuu, pikku hiljaa pakenee

Pekka Pohjola kuoli 27.11., eli eilen jos sanaleikki sallitaan.
Saamelaiset uskovat, että ihmisen sielu siirtyy poroon kuoleman jälkeen.
Voi olla hapatusta tai humpuukiakin, mutta jos Pekka Pohjola olisi poroksi tullut kuolemansa jälkeen, näin hän saapastelisi kohti tuonelan lauttaa.
Itse ajattelen, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, mutta lepää rauhassa, Pekka Pohjola.

Tänään kotona

Tänään nautitaan hyvää viskiä ja juovutaan musiikista.

Tai vastoin päin.
Mustavalkoinen kuva, koska huomasin kuuntelevani myös värillisiä muusikoita, joten tämä on poliittisesti korrekti teko.
Että näin.

Kaiken maaillman härpäkkeitä

Viime kesänä tuli möyrittyä pitkin maita ja seiniä Canon G5:n kanssa. Kameraan kun törkkäsi Raynoxin MSN-505 micromacrolinssikkeen, niin jo kelpasi itseoppineen elokuvantekijän dokumentoida taiteellisella otteella öttiäisten elämää puussa ja ilmassa.
Ujous on filmitähdelle turmiollista, niin tämäkin sittiäinen päätti loppujen lopuksi lennähtää ärtyneesti murahdellen vuorten taa.
Dokumentaarisuus, kameran käsivaraefekti ja aihe ovat silkkaa Film noiria, tai itseasiassa kuvaus tuo mieleen ranskalaisen uuden aallon mestariteokset, aiheen käsittelyn intohimo yhdistettynä surulliseen kehyskertomukseen nostaa ikäänkuin koko aiheen elämää suuremmaksi.
Ja elämää suuremmat aiheethan ovat aika spektaakkeleita, kuten Ben Hur.
Äänen kolinat johtuvat siitä, että kamera oli tuettuna seinään käsien vapinan takia, mutta se, että ympärillä tirskuttavien kottaraisten ja muiden sirkuttajien kommentit kuuluvat näin hyvin, oli yllätys.
Kilon kriitikot.

Kaupunki paneutuu maahan

Katsellessani tätä kuvaa Turun keskustasta huomasin että melkein jokainen talo on vinossa johonkin suuntaan. Kokeilin suoristaa kuvaa joka ilmansuuntaan, mutta silti talot olivat kuin halot liiterissä, tai Jörö-Jukan hampaat kuutamolla.
Kännissä on nämäkin talot tehty, tai sitten vatupassista on ollut patterit lopussa.
Kaupungissa on paalutettu taloja vähän joka puolella, koska joku rakensi koko hökötyksen mudalle ja nyt rakennukset uppoavat kuin Titanic konsanaan lälliin ja liejuun.
No eihän se käy. Onneksi itse asun kuulomatkan päässää torilta jokinäköalalla (jos jaksan vaivautua kurottamaan tarpeeksi kauas ikkunasta) varustetussa talossa, jonka joku onneksi aikoinaan rakensi kivelle.
Näyttää siis siltä, että koko Turku, paitsi minä on vajoamassa suohon tai meren mutaan.
Kiva se.

Hermo lepää taivasalla

Sattuneesta syystä lähdin tänään laskemaan verenpainettani korkeanpaikan leirille ja vartiovuorella könytessäni silmiin sattuikin koppero, joka pääsi kuvaan pakenevan oravan sijaan. Orava on toki kuvassa kasvikunnan siimeksessä, mutta vikkelänä öttiäisenä ehti pakenemaan vuorten taa kaivaessani kameraa esille.
Tässä silti yksi osoitus nykynuorison kirjoitustaidottomuudesta.
Paperikin on keksitty, jos haluaa tussilla sutata.

Häkkyrän keskeltä nousee kuu

Niin kauan kun on kuu, lehmä sanoo muu ja häkkyrästä näkyy turkuhalli tai mikä lie makkaramaja, riippuen sponsorista; on olemassa toivo joka vaeltaa resuisissa vaatteissaan pitkin katuja kärttäen almuja kurjuudessaan, huomaamatta mahdollista kykyjenetsijää, joka vaanii kulkijaa nurkan takana.
Suruisaa se, mutta tragikomiikka on muutenkin perseestä.

Aurinko polttaa reikää taivaaseen

Syksystä nyt ei pääse eroon kirveelläkään, joten tässä kuva Ruissalosta ilmeisesti Raisioon päin, ainakin auringon möllötyksestä päätellen.
Iltapäivisin tuo valopallo tuppaa olemaan lännessä, koska itä on punainen, ainakin aamuisin.
Johan sen Viktor Klimenkokin lauloi, että aurinko laskee länteen.
Jopas, jopas... on huikeaa tämä.

Pelto joka ei kasva enää

Koivut kellastuvat syksyisin kuin vanhan miehen kalsarit.
Kuoleman tuoksu on ilmassa.

Syksy saa, miks en mää?

Syksyisin metsät täyttyvät omituisista karahkoista.

Maa on täynnä puiden jätöksiä.
Missä ovat metsiemme lehtiroskikset?
Eläimetkin tekevät tarpeensa minne sattuu, koska missään ei ole käymälöitä.

Puut seisoskelevat alastomina pelottavasti huojuen, tuulen tuodessa mukanaan rantaan ajautuvia uppotukkeja.
Metsissä on aika räävitön meno näin syksyisin.

Paranormaalit leijuvat vähässä hapessa

Kiivettyäni eilen Ruissalossa lintutorniin ja kuvattuani Turkua päin, huomasin jälkeenpäin paranormaalia toimintaa taivaalla. Katseltuani kuvia tietokoneelta, pesin näyttöni roiskeista ja tarkistin kennon roskiututumisen asteen ja nyt olen nyt varma siitä, että taivaalla näkyvät mustat pisteet eivät ole maassa.
Mitä lie kottaraisia tai muita tunnistamattomia lentäviä objekteja.

Rieskaa ja Ruiskaa

Ruissalossa joku vandaali ja huithaipeli oli yön pimeydessä käynyt rakentamassa Mekanoista (vai onko mekano jo yleissana kuten heteka ja mono, iloluontoisista slaavilaisista sisarkansalaisista puhumattakaan, mehän emme Isottele, emmekä teitittele näillä raukoilla rajoilla) häkkyrän, josta ilmoitin heti vastaavalle valvojalle.

Muutenkin metsä oli täynnä mököttäviä kiveksiä, jotka olivat vetäneet häpeissään sammalmättään päällensä.
Rieku siinä sitten.

Liukas syksy laskee alleeen

Tuli käpästyä Aurajoella
Aika horsmat.

Penkki, melko persevää

Joskus sitä kuvaa vain aidanseipäitä ja muita yhdentekeviä huonekaluja joita luonto esiin tuo.

Ruskaa Tunturissa

Ruissalon syksyiseen väriloiston homogeenisuuteen kyllästyneenä otin kuvan Tunturista, joka sekään ei väreillä koreile.
Musta on aina mustaa, vaikka maaruska on kuulemma parhaimmillaan juuri nyt.

Värikuva etsii kohdetta

Kävin tänään Ruissalossa katsomassa, josko siellä olisi ruska. Ei siellä mitään ruskaa ollut, lehdet vain mököttivät puissa hiljaa ja rannoilla oli mädäntyviä mastonkappaleita.
Kuvasinpa sitten sellaisen mölkyn aikani kuluksi.

Katteellisuus valtaa maailmaa

-Tuu kattoon! huusi entinenkin mies tohkeissaan.
-En mä pääse. En pysy siellä, vastasi toinen muinainen.

Vitsit sikseen.
Katon tekeminen on tarkkaa hommaa. Ensin kattoa tarkastellaan joka puolelta, punnitaan vaihtoehtoja, mietitään auringon kulkua, tuulen nopeutta ja pohjois-eteläsuuntia sun muita perinnetekijöitä joilla esi-isämme rakensivat asumuksensa.
Ristikkäisten lautojen ja takstoolien suhde lasketaan nitkumisen minimoimiseksi millimetrin tarkkuudella ja naulojen määrä jaetaan mahdollisten pääskysenpesien kuutiotilavuuden neliöllä.

Tuota pikaa löytyykin sopiva palanen, jolla koko hökötys pysyy kasassa seuraavat vuosikymmenet.
Katon tekeminen ei ole mitään haihattelua.

Hätäpää heikkona tuskailee

Cumulusta kuunnellessani tipahdin menneeseen.
Syyslaulu on maailman kaunein laulu.
Siispä tässä kuva kukasta.

Näin tänään. Tai eilen. Joku päivä sitten kuitenkin.

Elimet sekaantuvat toisiinsa

Kasvikunnassa emit ja heteet ovat iloisessa sekamelskassa pitkin luontoa.
Ota siitä sitten selvä.

Töyhtöhatut koskettavat sieniämme

Aikani kuunneltuani ja katseltuani Parliament/Funkadelicin "The Mothership Connectionia", tuli mieleeni, että toki minulla on aiheeseen sopiva valokuva.
Mikä olisikaan sopivampaa kosteahkon kesän jälkeen näin sieniajan kynnyksellä, kuin kuva sienestä.
Logiikka pelaa, vaikka liike pysähtyy.

Tämä ei eläin- eikä kasvikuntaan kuuluva eliö löytyi jokapäiväisellä konttausreissullani, jolla ei ole mitään tekemistä nöyryyden kanssa, jotkut vain pitävät aamuisista konttausretkistään yli kaiken.
Raynox ja jokin sieniö, joka ei koollaan mahtaillut. Olisiko ollut edes 5mm kanttiinsa.
Kaikkea sitä maanpinnalla kohtaa kun tarpeeksi alas taipuu.
G5 ja siitä viis.

Kitara soi, surua soi, niin hiljaa

Katsellessani heinäkuussa Iron Maidenin keikkaa televisiosta, tuli taas mieleen kuinka miehet osaavat vanheta arvokkaasti.
Kaksoisleuat tutisivat ja ellit hytkyivät Running Freen tahdissa myös kotikatsomoissa.
Onneksi on jotain mihin naiset eivät kykene.
Hendrixkin soittaisi tänä päivänä kitaraa tekohampaat lonksuen, ellei olisi tukehtunut aamiaiseensa. Tai jotain.
Siispä riensin etsimään ensimmäistä kitaraani, josko tuo olisi tallessa. Siellähän se oli minne se oli joskus jätetty, kaapin päällä pölyssä ja unohduksen puoliunessa.
Eihän tuossa ole kuin neljä kieltä, venäläinen tekele, liekö kitara ensinkään.
Mikä lie viulu tai banjo.
Pappa sen kulkukauppiaalta aikoinaan osti, leikkasi puukolla muovipullosta plektrantapaisen, löi sen minulle kouraan ja sanoi: Soita Shadows!
Ja kyllä mie soitinki! Juoksin ja soitin!
Vein soitinvanhuksen arvoiselleen paikalle halkopinoon ja ripustin sen jopa rienaavasti kelon karahkaan roikkumaan kuvausta varten.
Allegoriaa kerrakseen kun ei suurempaa gloriaa tullut.
Hendrix poltti kitaransa, minä hirtin.

Noh, kitaraa ei vahingoitettu kuvauksissa.
Vein sen takaisin unohduksen hautuumaalle missä se on viime vuosikymmenensä viettänyt.

Valokuva saa siivet selkään

Tänä kesänä yritin epätoivoisesti saada valokuvan vesilinnusta joka ei pakenisi minua. Mitä sain ? Telkän pyrstökuvia. Hienoja kuvia pakenevista kuikista. Onko se edes sana? Kuikka kuikista?
Tulee mieleen Shakespeare.
Valtakunta ties mistä..
Näinhän minä enkelinkin ajavan ohi polkupyörällään, mutta eikö tuo juutas mennyt kirkuen pakoon, joten taas sain vain kuvan pakenevasta tirpasta.
Lähijärvi oli pullollaan kelluvia, uivia, pesiviä ja noh, polkupyöräileviä tipuja, mutta se on salaisuus.
En halua kaupunkilaisten Luonto-Liittolaisten edes haistavan kyseistä lintujen pesimäaluetta.
Menisivät sinne kuitenkin joukkoryminällä ja suojelisivat sen kuoliaaksi.
Antaa tirppojen lillua rauhassa kotivesissään.
Pysyköön luonnonsuojelijat kaupungeissaan ja annetaan luonnon olla luonto, eikä mikään esineellistetty fantasia kieroontuneesta tasa-arvontunteesta, jolla jotkut elämästän erkaantuneet ihmiset täyttävät päivänsä ja itsetuntonsa.
Nih.
Potut pottuina.

Antropologia syö lapsiaan

Miten ihmiset ennen tyydyttivät tarpeensa, kuten kakkasivat ja sillä lailla, keskenään?
Vastaus on kakkahuussi, mikä on nykyajan nuorisosta omituista, paskovathan he nykyään minne sattuvat ja huutavat suorittaessaan, joten mitä he ymmärtäisivät esi-isistään jotka kasautuivat jopa jonoihin harrastaen mitä monimuotoisimpia aktioita huusseissa, jotka osaltaan vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen, mutta kuitenkin pitivät kadut käveltävässä kunnossa.
Toista on nyt.
Kärpäset ovat kuolleet ja kukaan ei pidä huolta ympäristöstään.
Ja pakko on paskoa, edelleen.

Ötökät valtaavat vallihaudat

Jep. Näitä riittää.
Viattoman näköinen pörriäinen onkin aika batman tarkemmin katsottuna.
Aivan sama minkä värinen, kunhan se on musta, olematta mitenkään rasistinen.
Enpä haluaisi olla pienempi hippiäinen kohdatessani tämän.
Vaikka voihan tämä olla kilttikin.
Ei nyt sentään, syö tai tule syödyksi. Miksi hyönteiset muka eroaisivat ihmisistä?
Samanlaisia surraajia olemme kaikki tämän planeetan pinnalla.
"Mittaamattomassa avaruudessa lukemattomia valaisevia palloja, joista jokaista kiertää tusina pienempää lainavaloista palloa, uumenissaan kuumaa, mutta ympärillään jähmettynyt kylmä kuori, jonka homepeite synnyttää eläviä ja tiedostavia olentoja - siinä empiirinen totuus, todellisuus, maailma."
Näin Arthur Schopenhauer aloittaa "Pessimistin elämänviisaus" -kirjansa.
Loppu onkin aika silkoa.

Taimi tavoittelee taivaita

Puun tehtävähän on kasvaa pituutta ja tulla isoksi ja paksuksi, mutta tämä yksilö on päättänyt pitkittää elämäänsä oikein kunnolla.
Liekö haaveillut pienenä purjelaivan mastona olemisesta.
Pientä keloutumista on havaittavissa ja tästä taitaakin tulla aika tolppa, jos saa rauhassa törröttää seuraavat 500 vuotta ilman luonnonsuojelijoita ja muita kaupunkilaisia huolehtijoita.
Siinäpä öttiäisille purtavaa kerrakseen.
Ja vielä omassa mettässä.
Anyways: Kelo is a dead tree, that we have here all around our precious forests that some nature friends want to preserve untill they make all the forests as a museum.
A living dead museum.
Ja sama kieleksi. Samma på finska.
Aika tukki puuksi, kuitenkin.

Ohikiitävä hetki jähmettyy

Madot ja muut toukat ovat turhan liikkuvaisia, jotta niistä saisi terävän kuvan käsivaralta kuvatessa. Yllättäen kärpäset, nuo tunkioidemme iloiset pörrääjät jaksavat poseerata kieli pitkänä aina kun näkevät kameran.
Tämäkin otus suorastaan keimaili kameralle.
Aika linssilude kärpäseksi.

Loma, tuo illuusio vapaudesta

Ötököistä ei pääse eroon kesälläkään, sanoi satiainen ja raapi itseään.
Tässäpä näin loman loppuessa ja työputken häämöttäessä kimara lutikoita. siipeilijöitä ja muita rottia ja työmuurahaisia.

Kiipijä, eli "social climber" on tuttu siipiveikko työpaikoilla varsinkin kesäisisin kun työnantaja tarvitsee jonkun lahjattoman pätemään sijastaan lomansa ajaksi.
Säilyttää nokkavuutensa noin kuukauden ennen lakastumistaan.


Kärsäkäs ilmaantuu työpaikoille uteliaana yleensä elokuun lopulla. Terhakan ja kaikkitietävän luonteensa takia moinen öttiäinen tunkee nenänsä joka paikkaan hamuten muiden lomakokemuksia.
Sosiaalinen ja rasittava pörriäinen.


Kotka.
Näkee kenen loma on mennyt mököttäessä.
Tarkkailee ympäristöään herkeämättä.
Kateellinen rusketuksesta tai sen puutteesta.
Muutenkin arvaamattoman selvänäköinen.
Rautasilmä.


Terävin Synkooppi.
Palaa töihin energisenä ja säkenöivänä.
Jos Jumala työmiestä armahtaa, niin Synkooppi on saanut olla kvartaalitalouden ulottumattomissa koko lomansa ajan ja jaksaa heti ensimmäisenä työpäivänään tempaista koko henkilökunnan visioidensa vietäväksi.
Sellaisia ovat ötökät.

Otukat tallaavat suoperäistä metsää

Oli tuossa joku marjamies tai -nainen nähnyt karhun noin kilometrin päässä tallustelemassa. Tiedä häntä. Saattoihan tuo olla soopeli tai muu mäyrä.
Naurattaa tuollaiset karhut. Tosi otukat ovat pieniä ja niitä on joka paikassa.
Ei tässä yksi karhu paljon hätkäytä, kun suu on täynnä surviaisia ja muita pörriäisiä joka henkäyksellä.
Enemmän tässä nielee itikoita kuin karhuja.
Näin on.

Äiti, tuo öttiäinen mua mulkoilee

Viime aikoina on tullut tunne, että jokin tarkkailee minua. En ole vielä siirtynyt foliohattuihin enkä muihin härpäkkeisiin, vaan otin Raynoxin ja ryhdyin tutkimaan ympäröivää maastoa.
Siellähän se mulkoili, alle senttinen kärpänen, vai mikä lie paarma.
Siinäpä tihrustat.

Heinäkuu huiteli ohi

Varastonrakennuspuuhien ohella huomasin, että heinäkuu alkaa olla paketissa.
Siispä kuva heinäinen, tumma ja taiteellinen.
Kivaa se.
Ja vettä sataa...

Hiljaista siimankastelua

Kalamies ohitti minut eilen hiljaa huokaisten.
Äänettömästi lipui hän edestakaisin pitkin järveä.
Sähkökäyttöinen ja äänetön perämoottori on hieno keksintö.
Minut se ainakin säikäytti kunnolla.
Halpojakin ovat. Alle satasella saisi moisen härpäkkeen paikallisesta tavaratalosta.
Ehkä kuitenkin soudan, se on joviaalia toimintaa.
Kuten mustikan poiminta.