Viime aikoina pyöräillessäni ympäri Turkua on tullut kiinnitettyä huomio erääseen ihmisryhmään joka röyhkeydellään, vauhdinhurmallaan ja kuolemaa uhkaavalla käytöksellään saavat tavallisen pyöräilijän pään, eh... pyörälle päästään; Tappajapapat.
Kun polkupyöräilevä, yli 70 vuotias vanhus suhahtaa ohi varoittamatta tuhansien eurojen arvoisella kilpapyörällään kuin Lance Armstrong pukeutuneena viimeisimpiin high-tech -asuihin ja pyöräilylaseihin, kuivettuneet kintereet äärimmilleen jännitettyinä ja harvat hiukset aerodynaamisen pyöräilykypärän tuuletusaukoista hulmuten, tulee mieleen että mitä helevettiä?
Missä ovat lapsuuteni papat ja mummot?
Seinäkellon naksutuksen säestyksellä pappa kääntää kylkeä päiväunillaan maiskutellen hampaattomalla suullaan nuoruuden muistojaan ja mummo nousee kiikkustuolistaan ja laittaa yleisradion iltapäiväohjelmaa hiljaisemmalle.
Avoimesta ikkunasta kuuluu puron solina ja haarapääskyn sirkutus.
Toista on tänään.
Vanhuus on suorituslaji.
Tuokaa takaisin vanhanajan mummot ja papat, jotka osasivat vanheta.
Sen takia tässä kuvassa lehmä jos toinenkin.
Lehmä kun ei turhia märehdi ja kuolee silti harvoin vanhuuteen.
Aika Zen.
Kilpapyöräily on perinteikäs laji Turun seudulla. Just ajelin auton kanssa yhden vaarin perässä, joka kiritti poikaansa Mazdallaan (auto). Vauhtia oli pitkät pätkät noin 50 km/h kunnes poika väsähti.
ReplyDelete