Pystyssä päin, vaikka päin seinää päin, näin sen näin

Tänään ajattelin avautua.

Blogini on ollut kuin uinuva ja kuorsaava prinsessa ruusunen.

Aloitan isäni ottamilla kuvilla (joita olen hieman muokannut) hävityksen kauhistuksesta jonka perintö- lahja- ja muu verotus saa aikaiseksi että jälkeläisellä on varaa periä tai ottaa vastaan lahjana omaisuutta.

Jotain on pakko myydä että on varaa edes suostua.

Köyhän ei kannata periä.

Onneksi tässä oli vain murto-osa isoisäni maista.

Silti se riipaisee.

Maisema kuin ydinsodan jäljiltä, mutta kyllä siinä vielä joskus metsä kasvaa.

Joku järki perimiseen pitäisi saada.

Viherpiipertäjät, vai mitä henkilökohtaisesti kärsiviä he ovat, vihaavat elämää, mutta eihän suurin osa heistä näe luontoa kuin ravintolan terassilta ja alan lehdistä.

Siinä on hyvä moralisoida maakuntien ihmisiä.

Ihmisiä jotka asuvat susirajan takana.

Sekin raja kuulemma lähenee viherihmisiä; se huuto ja märinä kun ekologinen ja luonnonmukaisesti kasvatettu puudeli jonka ruoat tilataan Saksasta halvalla joutuukin suden suuhun...

Ei sitä itkua kestä kukaan.

Nautinto se on vahingonilokin.
Tässäkin olisi vielä aarniometsä, mutta pakko myydä puita että saa syödäkseen.
Verottaja kun ei armoa anna.