Tekohengitys, kirjailijan sivutyö

Sadut eivät hymyilytä.

Kirjahyllyssä melkein kunniapaikalla on satukirja, jonka äitini sai vuonna 1951.

Naisen ikää ei nyt koskaan uskalla arvioida edes sinne tai tänne jos on itsesuojeluvaistoa, mutta uskallan kuitenkin jo sanoa, että tuolloin äitini oli noin 10 vuotias.

Sonjalle, äidin kummitädille voi lähettää terveisiä sinne multiin, että kyllä kirja ja sen opetukset ovat säilyneet.

Maailman pelottavin kirja.

Niin, onhan noita kaksi. Piti hankkia toinen, ettei alkuperäinen hajoaisi lukiessa.
Alkuperäisessä on laivan kuva kannessa, jostain syystä tässä toisessa ei ole vaikka molemmat ovat vuonna 1950 painettuja ja muuten identtisiä.
Empiirinen vertailu ja  kirjanhaistelu on siis paikallaan:
Ei-perintökirjaversioni joka on omistettu Vesalle 13.2.1960 Karilta (kirjoitettu oikealla mustekynällä haparoivin piirroin) tuoksuu miedolle, ripaus syksyistä männynhajua, hieman lasia ja mustetta, muuten hiekkaa ja pikkukiviä. Mitäänsanomaton, jopa lukematon.
Kummitädin perintökirjassa taas on vahva kelon haju, kosteaa multaa, hienoinen homeen aromi, ripaus vanhoja verhoja, jälkimaku nostaa esille kuusen ja katajan. Pehmeän kirpeä jälkimaku.

Tässä muutakaan tekemistä ollut.
Haistelkaa kirjojanne.